Mitä voimme oppia luonnontieteiltä? Ainakin maalaisjärjen viisasta käyttöä ja käyttämättömyyttä sekä todistumattomien, perustavaa laatua olevien oletusten omaksumista.
On hyvät perusteet olettaa luonnontieteiden nykyisellään kuvaavan hyvin luonnossa esiintyviä ilmiöitä. Oma lukunsa on, ovatko teoriat ja mallit ”tosia” vai vain pelkkiä työkaluja ilmiöiden ennustamiseksi ja ymmärtämiseksi, mutta ilmeisen hyvin ne joka tapauksessa todellisuutta kuvaavat. Mistä luonnontieteiden hyvä selitysvoima sitten johtuu? Yksi tekijä siinä, että on löydetty osuvia teorioita, on niin sanotun maalaisjärjen hylkääminen silloin kun logiikka sitä vaatii. Esimerkiksi suhteellisuusteoria ja kvanttiteoria (kaikkien filosofien lempiesimerkit) sisältävät elementtejä, joilla ei ole arkijärjen kanssa mitään tekemistä, mutta ne kuvaavat erittäin hyvin ilmiöitä. Jos esimerkiksi Heisenberg olisi kuunnellut vain arkijärkeään, olisiko mitään epätarkkuusperiaatetta syntynyt? Maalaisjärki on suuntaa antava työkalu, kun halutaan nopeasti arvioida selityksiä, mutta sen tulee olla alisteinen logiikalle. Tämä saattaa tuntua itsestään selvältä, mutta halusin nostaa sen tässä yhteydessä esille myöhemmin tulevan pointin takia.
Toinen, mitä voimme oppia tieteestä, on tiettyjen olettamuksien omaksuminen eteenpäin pääsemiseksi. Luonnontieteilijät monesti (eivät toki kaikki) vannovat tieteellisen realismin nimeen silloin, kun pohtivat tiedettään filosofisesti. He ottavat annettuna sen, että havainnot, erityisesti suorat havainnot, ilmaisevat suoraan todellisuuden luonteen. Kuitenkin tieteellinen realismi on vain yksi tapa tulkita tiedettä. On olemassa myös antirealistisia koulukuntia tai sitten vaikkapa instrumentalisteja, joiden mielestä teoriat ja mallit ovat vain tapa organisoida tutkimusdataa, mutta ne eivät välttämättä kerro, miten asiat maailmassa todellisuudessa ovat. Mikä näkemys on oikea? Sitä on mahdoton sanoa, sillä sitä mukaa kun jokin suuntaus kohtaa ongelman, ongelmaa ratkaisemassa on liuta kekseliäitä ja nerokkaita filosofeja, jotka yleensä lopulta saavat ongelman ratkaistua. Tai ainakin omasta mielestään; monesti debatointi ongelmista ja siitä, onko esitetty ratkaisu hyväksyttävissä, jatkuu loputtomiin. Periaatteessa on mahdoton objektiivisesti sanoa, onko jokin tiedettä selittävä järjestelmä oikeassa tai väärässä, sillä ihminen, ja filosofi, katsoo asioita aina omasta näkökulmastaan. Tärkeintä on pyrkiä ratkaisemaan esiin nousseita ongelmia. Kukin joutuu sitten itse miettimään, mihin selitykseen uskoo. Joka tapauksessa jos luonnontieteilijä uskoo teoriansa vastaavan todellisuutta erittäin hyvin, se innostaa häntä jatkamaan aiheen tutkimista ja ratkaisemaan ongelmia. Sillä ei ole väliä, pystyykö hän todistamaan tieteellisen realisminsa oikeaksi ja muut tiedettä selittävät näkemykset vääräksi. (Varmasti myös luonnontieteilijä, joka on esimerkiksi instrumentalismi, on innokas ratkomaan oman alansa ongelmia, mutta halusin nyt ottaa esiin kaikkein yleisimmän näkemyksen tutkijoiden keskuudessa.)
Ehkäpä luonnontieteilijämme ei edes ole koskaan miettinyt, mitä tieteenfilosofista haaraa hän edustaa? Silti hänellä on taustalla itsestäänselvänä ottamansa näkemys siitä, että tiede kertoo sen, millainen maailma todellisuudessa on. Ainakin yleensä. Mutta meidän ei tarvitse mennä edes noin laajoihin näkemyksiin. Jotkut huippufyysikot ovat arvostelleet kovin sanoin supersäieteoriaa, koska se on kokeellisesti tällä hetkellä lähes mahdoton todentaa (okei, taitaa siinä joitakin yksittäisiä piirteitä olla, joiden suhteen ollaan toiveikkaita, että lähitulevaisuudessa saataisiin testattua, mutta ainakaan vielä se on täysin teoreettinen rakennelma). Kuitenkin säieteoreetikot itse pitävät tutkimuskohdettaan lähestulkoon perimmäisenä teoriana, joka M-teoriaksi muokattuna tulee selittämään kaiken. Tällainen näkemys ja toive auttaa heitä tosissaan ratkaisemaan lähes ylimaallisen ylivoimaisia ongelmia, joita teorialla on. Jos tutkijat pitäisivät sitä pelkkänä matemaattisena kuriositeettina, niin luulenpa, että samanlaista antaumusta ei olisi nähtävissä kyseisen teorian kehitystä kohtaan.
Miksi halusimme oppia nämä seikat luonnontieteistä? Siksi, että oman maailmankatsomuksen kanssa on samoin. Lyhyesti sanottuna omaa maailmankatsomustaan rakentava joutuu joskus hylkäämään arkijärjen (ja uhraamaan sen logiikan alttarille) sekä luottamaan jonkinlaiseen visioon siitä, miten maailma makaa, vaikka sitä ei voisikaan jyrkässä mielessä todistaa oikeaksi. Nämä kaksi asiaa ovat välillä vaikeita yhdelle ihmiselle omaksua, ja näiden vuoksi syntyy monesti pahin kritiikki muiden taholta. Miten niin yhden ihmisen on vaikea joskus omaksua molempia näitä luonnontieteiden opetuksia? Koska jos ihminen on luontaisesti sitä tyyppiä, jolle arkijärjen hylkääminen ei tuota ongelmia, eli hän on taipuvainen pitämään logiikan etusijalla intuitioon nähden, niin yleensä hänelle tuottaa päänvaivaa se, ettei hän käytännössä pysty todistamaan maailmanselityskehikkoaan kiistattomasti. On toki ihmisiä, joille molemmat puolet eivät ole mitenkään ylivoimaisia. Esimerkiksi ateisti saattaa olla tämän kirjoituksen kanssa eri linjoilla ja pitää omaa maailmankuvaansa hyvinkin todistettavissa olevana. Tai joku Jumalaan uskova tunneihminen hylkää kädenkäänteessä arkijärjen (ja miksei logiikankin siinä samalla) ja pitää lisäksi omaa maailmanselitystään niin selviönä, ettei suostu edes kuuntelemaan vastakkaisia näkemyksiä. Mutta on myös meitä muita, jotka kamppailevat henkisesti itsensä ja toisten kanssa etsiessään totuutta maailmasta. Kaltaiseni teistit ottavat raamatullisen maailmankatsomuksen viitekehyksekseen. Se on perusteltavissa oleva viitekehys, mutta ei todistettavissa oleva, kuten ei mikään muukaan katsomus. Se sisältää ongelmia, kuten mikä tahansa selitys maailmalle, mutta sen ongelmat ovat myös ratkaistavissa. Olen joutunut myös vastustamaan intuitiivista ajatustani siitä, että mitään yliluonnollista Jumalaa ei voi olla olemassa, sillä omasta mielestäni kyseinen intuitio ei kestä loogista tarkastelua, se on vain tunne.