Monetkin tunteet helposti vaikuttavat syvällisiltä, mutta ovatko ne todellisuudessa sitä? Silläkin uhalla, että tässä helposti ajaudutaan epäjohdonmukaisiin käsitteiden käyttöihin, niin haluaisin esittää yhden mahdollisen teorian tunteiden luonteesta. Ja kun puhun mahdollisesta teoriasta, tarkoitan mahdollista teoriaa täysin spekulatiiviselta kannalta; en tiedä lähestulkoon mitään tunteiden neurologisesta tai biologisesta taustasta.
Entäpä jos tunteet, sen sijaan, että olisivat ”täyttä tavaraa”, olisivatkin kuin tyhjiä kuoria, joiden sisällä ei olekaan mitään. Kuin ilmapalloja, jotka paisuvat kun niihin puhaltaa. Tämä selittäisi sen, miksi tunteet pakenevat niin helposti kaikkea introspektiivistä analyysiä. Kun olemme tunteidemme vallassa, niiden kuori ikään kuin pullistuisi tietoisuuttamme vasten, joka puolestaan saa vaikutelman niiden massiivisuudesta pelkästään tästä pullistumisesta. Kun tietoisuus sitten ryhtyy tutkimaan tarkemmin, että mitäs sen kuoren alla on, niin se ei näekään siellä yhtään mitään.
Tälllainen tyhjyyteen kurottaminen voisi tosiaan antaa illuusion tunteiden syvällisyydestä; ne vaikuttavat syvällisiltä, koska järki ei millään pääse niihin käsiksi.
Tietysti tämä kaikki on vain sanahelinää ja vertauksilla puhumista kunnollisten termien ja käsitteiden puuttuessa ja hyvin epämääräistä kuvailua täsmällisen määrittelemisen sijasta. Mutta parempaankaan en aluksi pysty, ja juuri tällaisista pohdinnoista sitä kuitenkin voidaan lähteä liikkeelle kun halutaan muodostaa kunnollinen teoria oikeine alan käsitteineen. Pitäisi hankkia psykologin tai neurotieteilijän koulutus, jotta olisi paukkuja oikean teorian luomiseen tunteista. En millään viitsisi lähteä monen vuoden urakkaan, ja sitä paitsi tällainen filosofointi on hauskempaakin.
Huomasin tässä eräs aamu, että talvisella uloshengitysilmalla on varjo. Se voisi olla surullinen metafora kaikesta sisällyksettömästä ja mitättömästä, joka hetken on olemassa ja sitten katoaa. Hengityshuurujen varjo.
Minulla on siis tunne tunteista, että ne ovat yhtä olemattomia kuin huurujeni varjo maassa. Kuinka paljon tällaiseen tunteeseen tunteista kannattaa sitten luottaa, niin voi olla, että tasan yhtä paljon kuin varjoon voi luottaa siinä, mitä se kertoo uloshengitysilmasta. Joku täysin kaksiulotteinen olento saattaisi tutkia pinnalle heijastuvia varjoja ja yrittää johtaa niistä niiden aiheuttajan ominaisuuksia. Tuo kaksiulotteinen olento saattaisi päätyä yhtä järkeviin teorioihin kuin minä päädyn tutkiessani tunteita. Ja siltikään en halua lopettaa spekulointia. Samoin kuin joku ei haluaisi lopettaa elämäänsä vaikka se olisi yhtä ohikiitävä mitättömyys kuin hengityshuuru. Tai sen varjo.
Isokissa:
Toisaalta, jos hengittäisit esimerkiksi suoraan kuuta/katulamppua (tai mikä valonlähteenä sitten milloinkin onkaan) kohti, niin silloin huuru olisi varjoaan nopeampi. Huurun varjo ei nimittäin liikkuisi lainkaan, koska se on pelkkä projektio.
”Huomasin tässä eräs aamu, että talvisella uloshengitysilmalla on varjo.” Mä joka talvi-iltana koetan puhaltaa ulos ilmaa, joka oisi nopeampi kuin sen varjonsa. En ole onnistunut. Johtuuko ylläni loistaneesta täysikuusta vai hienoisesta takatuulesta? Hemmetin hengityshuuru, kun tuli elämääni.